Äitipiirin Heidi jakaa omat kokemuksensa vauvan ensimmäisiltä kuukausilta.

Neljäs kolmannes – Heidin ajatuksia vauvan ensimmäisiltä kuukausilta

Share on facebook
Share on linkedin

Äitipiirin Heidi sai pienen terveen tytön kesän alkajaisiksi. Ensimmäiset kuukaudet ovat olleet intensiivisiä, mutta opettavaisia. Lue Heidin rehelliset ja kaikkia äitejä rohkaisevat ajatukset siitä, miten vauvan ensimmäinen hymy ja hiljalleen löytyvä oma ääni ovat voimauttaneet häntä vauva-arjessa.

Yhdysvaltalaisen lastenlääkäri Harvey Karpin mukaan vauvat syntyvät kolme kuukautta aikaisemmin kuin ovat valmiita maailmaan. Sen vuoksi syntymän jälkeisiä ensimmäisiä kolmea kuukautta kutsutaan neljänneksi kolmanneksi, joka on ikään kuin sikiöajan jatke. Näiden kolmen kuukauden aikana vauva sopeutuu kohdun ulkopuoliseen maailmaan, mutta yhtälailla niiden aikana myös äiti totuttelee ja kasvaa uuteen rooliinsa.

Kaksi ensimmäistä kuukautta vauvan kanssa olivat haastavat. Alku tuntui siltä, että se oli jatkuvaa tiheän imun kautta ja vauva saattoi viihtyä rinnalla useita tunteja putkeen. Tuntui siltä, että nyt elämässä ei ollut enää tilaa muulle kuin vauvan tarpeiden tyydyttämiselle. Jopa kaikki kodin muut askareet oli nyt siirtyneet mieheni vastuulle, sillä itse olin kirjaimellisesti kädet täynnä.

Jokainen tuore äiti varmasti tunnistaa sen tunneskaalan laajuuden, mitä vauvan syntymä saa aikaan. Voit olla niin syvästi rakastunut omaan vauvaasi, mutta samalla tuntea surua, pelkoa ja monia muita tunteita. Osa tunnemyrskyistä johtuu hormoneista, mutta lapsen saaminen on jo itsessään koko elämää ravisuttava kokemus, joten ei ihme, jos se saa monenlaiset tunteet liikkeelle. On hyvä muistaa, että kaikki tunteet on sallittuja ja että tunteiden piilottelu tai teeskentely ei tee kuin hallaa meille itsellemme. Se, että tunnemme yhtä tunnetta, ei poissulje toista. Yksi asia mitä nämä äitikuukaudet ovat minulle opettaneet on se, että tunteiden ristiriitaisuus tulee varmasti olemaan koko ajan mukana tässä äitiydessä.

”Jokainen tuore äiti varmasti tunnistaa sen tunneskaalan laajuuden, mitä vauvan syntymä saa aikaan. Voit olla niin syvästi rakastunut omaan vauvaasi, mutta samalla tuntea surua, pelkoa ja monia muita tunteita.”

Oma alkuni äititaipaleella tuntui jollain tapaa siltä, että olisi ollut selviytymis- tai suorittamismoodilla, sillä se oli niin intensiivistä. Huomasin alitajuisesti ajattelevani, että kunhan vaan näistä alun haastavista viikoista selvittäisiin, niin sitten voisimme palata takaisin entiseen elämäämme. Jos koskaan, niin noiden ensimmäisten viikkojen aikana tuli opeteltua priorisointia, sillä usein tilanne oli se, että piti valita halusinko pestä hampaat vai lukea whatsapp-viestini tai halusinko käydä suihkussa vai löhöillä sohvalla. Priorisointitaitojen lisäksi tuli opeteltua myös muita tärkeitä äititaitoja, kuten kuinka kieriä ninjamaisen ketterästi pois nukkuvan vauvan vierestä tai kuinka käydä vessassa samalla kun imetät.

Oman hämmentävän kauhansa soppaan heitti erinäiset vinkit vauvan nukkumiseen liittyen. Toisten mielestä vauvan tulisi nukkua omassa sängyssä, toisten mielestä taas perhepeti olisi paras vaihtoehto. Osan mielestä vauvan tulisi oppia nukahtamaan itsenäisesti ja erilaisista uniassosiaatioista varoitellaan. Kukin äiti tekee tietenkin juuri omalle perheelleen ja vauvalleen sopivalla tavalla uniasioissa(kin) – tärkeintä on kuitenkin se, että vauva ja vanhemmat saavat nukuttua, oli tapa mikä tahansa. Kun vauva vihdoin sitten nukkuu, niin huomaat, että sen kaivatun oman ajan käytätkin vauvan kuvien katseluun. 

”Oma alkuni äititaipaleella tuntui jollain tapaa siltä, että olisi ollut selviytymis- tai suorittamismoodilla, sillä se oli niin intensiivistä.”

Vauvan hoitaminen ja samojen rutiinien toistaminen on ajoittain tylsää ja puuduttavaa. Välillä alkuviikkojen tunnit vauvaa syöttäessä olivat piinaavan pitkiä, mutta kun jossain vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, että päivät menevät ihan hujauksessa, vaikka ei edes tehnyt muuta kuin imettänyt, imettänyt ja imettänyt. Ihan pieni vauva on aivan ihana, hellyyttävä, älyttömän söpö ja vaikka mitä, niin kuin kaikki tietävät, mutta koska vauva vielä siinä vaiheessa ei osaa kommunikoida muulla tavalla kuin itkulla, ei hoitaminen ole aina kovinkaan palkitsevaa vanhemmille.

Viikot vauvan kanssa kuluivat kuin hujauksessa ja yhtäkkiä tuli se päivä kun vauva hymyili ensimmäisen kerran ja sen ihanampaa hetkeä on vaikea löytää. Yksi pieni hymy ja kaikki ne omat itkut, kipuilut ja oman ajan menetys tuntuivat täysin toissijaisilta. Minun oma vauvani hymyili minulle! Voiko parempaa olla?! Kun vauva alkoi jokellella, tuntui vielä paremmalta ja entistä paremmalta tuntui vauvan ensimmäinen nauru ääneen. Miten tämä kaikki voikaan muuttua koko ajan paremmaksi, miten vauva voi koko ajan olla ihanampi ja rakkauden määrä, miten se vain kasvaa ja kasvaa omaa vauvaa kohtaan? 

Kun katselen vauvaani nyt kolmekuisena on hänestä tullut jo ihan erilainen tyyppi kuin vastasyntyneenä. Aivan kuin hän olisi menneiden kolmen kuukauden jälkeen syntynyt omaksi persoonakseen. Hän jokeltelee, katselee ja syö omia käsiään.  Hän potkii jaloillaan ja hymyilee. Ihana touhukas neiti. Sylivauva hän on edelleen, ja koska syödä ei tarvitse enää ihan vartin välein, niin isinkin sylissä viihdytään jo pidempiä aikoja. Se taas mahdollistaa minulle enemmän vapautta tehdä muuta ja kun sen oman hetken saan, niin opettelen luottamaan siihen, että vauva kyllä pärjää ilman minuakin ja hänellä on kaikki hyvin. Hirmuisen haikeaa, että vauvani on jo niin iso ja samalla olen tosi iloinen ja ylpeä hänestä ja hänen oppimistaan taidoista. Niin, ne äitiyden mukana tulevat ristiriitaiset tunteet huomaa myös tässä. 

”Viikot vauvan kanssa kuluivat kuin hujauksessa ja yhtäkkiä tuli se päivä kun vauva hymyili ensimmäisen kerran ja sen ihanampaa hetkeä on vaikea löytää. Yksi pieni hymy ja kaikki ne omat itkut, kipuilut ja oman ajan menetys tuntuivat täysin toissijaisilta.”

Tässä vaiheessa huomaan konkreettisesti sen miten aika menee nopeasti ja vauva kasvaa silmissä. Nyt tajuan paremmin miten lyhyt se aika on, jonka vauva viihtyy sylissä – pian hän jo lähtee liikkeelle, eikä ympäristön tutkimiselta malta pysyä sylissä. Vaikka aluksi kipuilinkin sen kanssa miten omat kädet on olleet niin sidotut, niin nyt en haluaisi sen koskaan loppuvan – haluaisin pitää vauvaani sylissä niin kauan kuin vaan mahdollista. Vauvani on suoriutunut neljännestä kolmanneksesta ja toivon, että olen itsekin läpäissyt äitiyden tulikokeen kasvanut siihen pisteeseen äitiyttä kuin tässä vaiheessa voi olla.

Pari viikkoa sitten istuin meren rannalla keskellä hiekkadyynejä. Vauva nukkui vaunuissa vieressäni. Istuin kuunnellen tuulta ja aaltoja kun yhtäkkiä kuulin sen. Kuulin äänen, joka oli hukkunut kaiken vauvan itkun ja muiden äitiyden äänien alle. Se oli minun itseni ääni, sen Heidin ääni, joka olen äitiyden ulkopuolella. Se ääni kertoi minulle kuka olen, että olen yhä minä, vaikka olen nyt myös äiti. Nyt on aika opetella yhdistämään nämä kaksi roolia, sillä entiseen ei ole paluuta, vaan jotain uutta on tullut tilalle. Miten sen teen, sitä en vielä tiedä, mutta varmasti kaikki selkiytyy aikanaan.

”Pari viikkoa sitten istuin meren rannalla keskellä hiekkadyynejä. Vauva nukkui vaunuissa vieressäni. Istuin kuunnellen tuulta ja aaltoja kun yhtäkkiä kuulin sen. Kuulin äänen, joka oli hukkunut kaiken vauvan itkun ja muiden äitiyden äänien alle. Se oli minun itseni ääni, sen Heidin ääni, joka olen äitiyden ulkopuolella”

Heidi Österlund on pienen tytön äiti, wellness coach ja Äitipiirin tiimin jäsen.

Teksti: Heidi Österlund

Kuvat: Unsplash & Niki Strbian

Lue lisää juttujamme

×
×

Cart